Kun lapsuuden näkymättömästä tulee vihollinen
Aina silloin tällöin, kun tuttuni lapset kertovat tohkeissahan millainen ja mitä teki mielikuvitusystävän kanssa, tulee hetkittäin mieleen oman lapsuuteni mielikuvitusolentoni ja joka ensin oli hyvä, mutta jostain syystä muuttuikin pelottavaksi, joka vaani ja pelotteli minua, kun oli nukuttava, liikuttava jossain, jossa olis aivan yksin tai oltava kotona yksin.
Mielikuvituskamuolento tuli niin, että olin lapsena hieman allerginen kissoille (mutta se selvisi vasta 3v) ja olin saanut 0v päivänä siis, kun synnyin oman kissan, joka siis syntyi täysin samaan aikaan kun minäkin. Se oli lumenvalkoinen ja pinkki nenäinen pieni kissa-poika, mummoni kodissa jossa emonsa lisäksi oli myös vanha kissamuori (TUTU) kissani mummo, aivan valkoinen, kuten kissani emokin Nöpöstiina.
Kissa sai nimensä Husari, mutta vaikka rakastin kissaa tai yleensä eläimiä niin vanhemmat sanoivat, että kissaa ei voi ottaa, koska meillä oli koiria ja hieman myöhemmin mun lievä allergia ja asuivat mummo ja kissa -perhe ihan muutaman sadan metrin päässä.
Minulla ei ollut lapsena tavallisia ihmiskamuja, koska kukaan ei asunut lähellä ja serkut kuten veljenikin oli sen verran isompia leikkiäkseen kanssani, niin ei minulla ollut kamuja koulussakaan, koska muut olivat keskenään ystävystyneet aiemmin ja minä en mahtunut enää joukkoon ja ala-asteella ollessani vuosi oudon angiinoiden ja korvatulehduskierteen vuoksi vaikutti asiaan ja myös sekin, että vanhemmilla ei olut työn ja asuntomme sijainnin vuoksi mahdollisuuksia antaa harrastaa minun mitään.
Koitin tyytyä tilanteeseen ja elää näin, kun tilanne vaati ja samalla kehittyi mielikuvitukseni (cat moon) avulla olentoystävä, jota ei koirat haitannut ja täytti minun kissahinkuni, vaikka rakastin minä niitä koiriakin yli kaiken. Nimelle ei ole mitään selitystä koska lapsuudessani ei ollut mitään pokemoneja tai digimoneja, oli vaan tao tao pandaa ja Kössi- kenguruu ja muita kilttejä lasten ohjelmia ja leluja)
Vaikka mitään ei mielestäni ja näin jälkikäteen ajateltuna tapahtunukkaan ja sain käydä usein oikeitakin kissoja katsomassa ja husari kissani kanssa leikkimässä, mutta silti vaan se alkoi muuttua pelottavaksi ja aikuiset alkoivat puhuu harhasta.
Tämä pelottavuus piinasi vielä minua teini-ikäisenä ja häiritsee koulua ja elämää.
Koulupsykologi viittasi kintaalla, että se vaan on huomionhaluisuutta ja lapsellisuutta.
Mutta en tiedä ketä jälkikäteen kiittäisin, koska joku äidin tuttu antoi idean, että hankkikaa kissa minun ongelmani vuoksi ja muutenkin, että ei hiiret tulisi sisään, koska omakotitalo metsän keskellä houkuttaa myös hiiriä .
Meille hankittiin kaksi kissaa Viima ja Tuuli, kissat auttoivat ajan kanssa ja ongelma hävis hiljalleen ja allergiakin parani jostain kumman syystä.
Eikä ole sen koomin palannut vaikka toinen kissoista lähti kissojen taivaaseen joitakin viikkoja sitten ja asustavat yli 200 kilometrin päässä minusta nykyisin äitini luona.
Lukijoille sellaiset terveiset, että tarina on tosi ja siihen ei liity muuta kun kova rakkaus eläimiä kohtaan ei mitään sairautta.
Tekstin julkaisi kuntokievari tonttu ja kirjoittaja on anonyymi